Et ole yksin


"Nähdäkseen sateenkaaren, on ensin kestettävä sadetta."


Lue voimaa, toivoa ja uusia näkökulmia antavia kokemuksia tosielämästä.


Tytär - äitini äiti

Olen 27-vuotias. Äitini on juonut päivittäin ainakin 20 vuotta – näin hän sanoi minulle 9 vuotta sitten.

Kun olin pieni, oli elämämme ulkoisesti kunnossa. Äiti piti sekä omasta kunnostaan että kotimme siisteydestä hyvää huolta. Isäni lähti kun olin kahden vuoden ikäinen – sukulaiseni ovat sanoneet, että siitä lähtien äiti on vaan mennyt alaspäin kuin lehmän häntä. Niinhän se taitaa olla.
Jäätyään yksinhuoltajaksi ei äidilläni ollut kykyä elää elämäänsä muuta kuin turvautumalla alkoholiin – näinhän hänen isänsäkin oli tehnyt aiemmin. Kun muutin pois kotoa 17-vuotiaana, loppukin vastuu poistui, eikä äidin tarvinnut huolehtia kenestäkään. Itsestään hän ei ollut koskaan oppinut huolehtimaan, muuten kuin muiden vuoksi.

Äitini alkoholismi on ollut mukana jokaisessa elämäni kehitysvaiheessa – oli se sitten se, ettei hänelle uskaltanut puhua kun pelkäsi hänen reaktiotaan tai se, että hän raahasi minulle karkkia ja limsaa aina vastaavan määrän kuin mitä osti itselleen olutta ja naposteltavia kaupasta. Minä lihoin ja tulin vakavasti koulukiusatuksi. Äitini eristäytyi, eikä hän ollut henkisesti läsnä. Jäin yksin tunteideni ja huolieni kanssa. Kaikki vastuu – niin hänen hengestään kuin siivouksesta ja raha-asioista siirtyi minulle – minä olin huolehtiva pikkuäiti, joka aamuisin tarkisti hengittikö se isompi vielä, soitti tarvittaessa ambulanssin ja suuntasi lapselliset tulevaisuudenhaaveensa siihen, kuinka äiti voisi saada enemmän rahaa.

Tämä oli kasvualustani - myös minä opin, että elämää eletään juoden – olinhan tarkkaavaisesti seurannut äitiä. Opin, että on minun tehtäväni huolehtia muiden asioista ja tunteista, ja pitää huoli, että rakkaani säilyvät hengissä ja hyvinvoivina.

Minusta kasvoi päihderiippuvainen kontrollifriikki. Käytin kaiken energiani muiden hoivaamiseen ja neuvomiseen. Omat huoleni hukutin alkoholiin. Tunteeni, joita kukaan ei ollut opettanut minua käsittelemään, työnsin pois päihteillä. Minulla ei ollut kykyä eikä energiaa elää omaa elämääni. Tajuamattani elin peläten, että langat tippuisivat käsistäni. Huolimattomuus minkä tahansa asian suhteen korreloi tunnetasolla äitini kuolemaa ja olin vakuuttunut, että koko maailman murheet olivat minun vastuullani. En tiennyt paremmasta, kunnes nyt.

Vuosi sitten en enää nähnyt valoa missään. Elämäni oli pelkkä sortuva kulissi – olin luopunut kaikesta omasta. Elämäni koostui päihteidenkäytöstä ja äitini ja isoäitini ympärivuorokautisesta auttamisesta. Mummohan oli myös nyt vastuullani, koska äitini ei häntä omalta juomiseltaan kyennyt auttamaan. Yritin itsemurhaa.

Selviydyin ja hain apua päihdeongelmaani. Kun aloin toipua, näin ensimmäistä kertaa selvin silmin kuinka sairas äitisuhteeni oli. Minulle kerrottiin, ettei elämän kuulunut olla sellaista – minulla on oikeus elää elämää itseäni varten. En ole vastuussa äitini tai muiden sairaudesta tai ongelmista. Ymmärsin myös sen, että ellen katkaisisi napanuoraa, ei äitinikään voisi toipua. Jos hoivaisin häntä, ei hän koskaan saisi mahdollisuutta ottaa itse vastuuta itsestään.
Luovutin ja sanoin, ettei minulle saisi enää kaataa kaikkia huolia, eikä todellakaan humaltuneena. Kerroin äidille alkoholismista sairautena ja pyysin häntä hakemaan apua. Sanoin, että haluan olla lapsi äidilleni – en paras kaveri enkä ystävä.

Nykyään äitini on oppinut kunnioittamaan rajojani, alkanut tiedostaa ongelmiaan ja hakea apua muualta. Olen yhteydessä häneen usein, mutta suhteemme on muuttunut. Pidän kiinni oikeudestani olla lapsi omalle äidilleni. En ole enää äitini paras ystävä, äiti, sanakirja, kotisiivooja, herätyskello, pc: n tekninen tuki, koiranulkoiluttaja tai hengenpelastaja. En ole vastuussa hänen tunteistaan ja vajaavaisuuksistaan. Elän omaa elämääni vapaana tuosta suuresta taakasta. Nautin vapaudestani ja ehkä… niin ehkä, tai sitten ei – se, että opin arvostamaan ja rakastamaan itseäni saa äitinikin vielä joku päivä tajuamaan, että myös hän olisi oman rakkautensa ja huolenpitonsa arvoinen.

"Hanna"

"Mun sisko ei oo ihan normaali"

Olin odottanut hänen syntymäänsä kovasti. Olin silloin 6-vuotias. Muistan sen pelonsekaisen tunteen, kun näin pienen ja punaisen rääpäleen lasikaapissa täynnä letkuja. Siinä oli mun siskoni. Hän oli syntynyt keskosena, hänellä oli sydämessä aukko ja hän oli kehitysvammainen. En oikein tiennyt, mitä nuo tarkoittivat, mutta tajusin, että kaikki ei ollut nyt ihan kunnossa.
Pian syntymän jälkeen siskoni sairastui keuhkokuumeeseen. Äiti käyttäytyi hyvin oudosti. Hän oli hysteerinen ja miltei varma, että vauva kuolee siihen. Hänen oma veljensä oli kuollut lapsena keuhkokuumeeseen, eikä tapahtumasta oltu perheessä kuulemma sen enempää puhuttu tai sitä käsitelty.

Ensimmäiset vuoteni olin saanut huomiota äidiltäni. Nyt yhtäkkiä äiti oli jatkuvasti vauvan kanssa sairaalassa. Hän halusi vahtia, ettei vauva "tukehdu limaan" . Vauva onneksi selvisi, ja muutaman kuukauden päästä äiti ja vauva tulivat kotiin. Vauva oli minulle hyvin rakas ja halusin, että hänen nimekseen tulee "Kulta-Vuokko", sillä se oli kaunein nimi, mitä 6-vuotiaana keksiä saatoin. Nimiehdotukseni ei kuitenkaan mennyt läpi, mutta vauva pysyi silti yhtä rakkaana ja suloisena.

Pian vauva sairastui uudestaan ja äiti oli taas sairaalassa, poissa kotoa. Isällä oli vaativa työ ja hän ei ollut juurikaan läsnä niinä aikoina. Koin jääneeni yksin. Tunsin, että vauva on kaikkein tärkein ja minä mitätön ja vain tiellä.
Ala-asteella muistan muiden lasten kertoneen minulle, että minun täytyy olla myös kehitysvammainen, kun siskonikin on. Uskoin heitä. Koin, että en yllä muiden lasten tasolle enkä ole yhtä arvokas kuin muut. Häpesin hyvin paljon itseäni ja siskoani. Halusin olla kuka tahansa muu, paitsi minä.
Muut lapset puhuivat joskus kotileikeissä lasten saamisesta isona. Olin varma, että en voi ikinä saada lapsia, sillä kukaan lapsi ei ansaitse olla niin huono ja vammainen, kuin mitä olisi minusta lopputulos.

Tunteeni siskoa kohtaan olivat hyvin kirjavat ja ristiriitaiset. Olin hänestä hirveän huolissani aina, kun hänellä oli pientäkin flunssaa. Toisinaan ajattelin, että ehkä hermoromahduksen partaalla oleva äitini rakastaisi minua yhä, jos siskoani ei olisi syntynyt.

Tänä päivänä siskoni on jo täysi-ikäinen. Hän asuu tuetusti ja vastailee itse kännykkäänsä. Hänen puheensa on aika epäselvää, mutta kommunikaatio meillä sujuu silti hyvin. Hassuttelemme, leikimme, nauramme ja vitsailemme yhdessä. 

Tänä päivänä myös koen hänen olevan lahja elämässäni. Hän on opettanut minut rakastamaan ja hyväksymään erilaisuutta. Hänen kanssaan katoaa hetkessä arjessa tulleet "jäykän ja asiallisen aikuisen" roolit, kun lähdemme pulkkamäkeen tai juoksemme kilpaa pitkin metsäteitä. Hän rikastuttaa elämääni tavalla, mitä ei tee edes kulta... ellei sen perässä ole sanaa "Vuokko".
Omistettu kaikille "normaalista" poikkeaville perheille.

"Peksu"

Rakkauteni – pahin pelkoni

16-vuotiaana olin tavannut ikäiseni nuoren miehen. Olin nuori ja ihastunut. Kaunis kesä oli juuri alkanut, puhuimme häistä. Olimme jatkuvasti yhdessä. Puolen vuoden tiiviin yhdessäolon jälkeen hän kosi minua, ja menimme kihloihin. Leivoimme yhdessä sydänkakkuja kihlajaisjuhliimme. Sukulaisia tavatessamme hän auttoi takin päälleni, ja kuulin paljon sanottavan ”voi kuinka olet löytänyt hyvän miehen”.

Ensimmäisen kerran järkytyin uutena vuotena. Olimme hänen veljensä bileissä. Menin kihlattuni kaverin kanssa tupakalle. Kihlattuni sai valtavan mustasukkaisuuskohtauksen ja syöksyi ulos asunnosta. Juoksin hänen peräänsä ja rappukäytävässä hän tönäisi minut pois tieltään – vierimään alas portaita. Hän juoksi ulos. Olin ymmälläni – ajattelin sen olleen vahinko ja syöksyin hänen peräänsä.
 
Pihalla hän tönäisi minut kioskin portaita päin, ja päässäni pimeni. Sinä iltana en häntä enää nähnyt. Aamulla olin täynnä mustelmia ja joka paikkaa särki. Seuraavana päivänä kihlattuni tuli hakemaan minut veljeltään. Olin shokissa yllättävästä käänteestä. Hän osasi kuitenkin sanoa oikeat sanat ja koin ylireagoineeni tilanteeseen.

Yli kahden kuukauden päästä sain kuulla paikalla olleelta, että hän oli jatkanut minun pahoinpitelyäni nyrkin iskuin ja lopettanut vasta, kun muita ihmisiä oli tullut väliin. Ja minä olin laittanut kaikki kivut ja mustelmat ”kaatumisesta” ja portaita alas kierimisestä aiheutuneiksi. Mutta kuullessani tämän meillä meni taas hyvin. Olimme saamassa yhteistä asuntoa ja olin onnellinen. En pystynyt reagoimaan kuulemaani järjellä.

Yhteisessä kodissamme alkoi tapahtua. Monen ravintolaillan päätteeksi mies haastoi riitaa tuntemattomille ja aiheutti tappeluita. Hän pahoinpiteli viattomia ihmisiä nenäni edessä ja teki selväksi kuinka käy, jos "joutuu hänen vihankohteeksi”.

Hän alkoi käyttäytyä myös minua kohtaan uhkaavasti ja oli valtavan mustasukkainen. Hän hallitsi minua pelolla ja pikkuhiljaa eristäydyin muusta maailmasta.
 
Alistaminen ja satuttaminen alkoi pikkuhiljaa – ensin henkisesti ja sitten seksin kautta. Pian koin, että vartaloni ei ole minkään arvoinen eikä minulla ole päätösvaltaa sen käytöstä. Tästä hän siirtyi pikkuhiljaa muuhunkin fyysiseen väkivaltaan.

Aloin saada kunnolla turpaani ja sain juosta monena yönä karkuun kotoani. Minulle tuli paniikkikohtauksia ja opiskeluni keskeytyi. "Rakkaani" pystyi potkimaan minua, vaikka makasin jo itkien maassa. Hän latisti minut täysin myös henkisesti enkä enää kokenut olevani mitään ilman häntä.
Ystävyssuhteeni olivat jääneet jo seurustelun alkuaikoina ja häpesin tilannettani. Pahoinpitelyiden jälkeen sanoin monesti jättäväni hänet ja sain lupaukset "sen olleen viimeinen pahoinpitely". Samalla hän kertoi kamalasta lapsuudestaan. Ja taas halusin ymmärtää ja tukea häntä kaikessa kokemassaan. Minä pidin kiinni viimeiseen asti siitä kuvasta, jonka alkuaikoina hänestä olin saanut. 

Eräänä iltana minun pahoinpitemisen päätteeksi hän melkein tappoi täysin viattoman lemmikkieläimeni. Tämä oli se teko, joka sai minut soittamaan perheelleni ja kertomaan avoimesti tapahtuneesta. Vaikka itsearvostukseni oli mennyt niin alas, että minua sai lyödä, viattomia eläimiä en voinut antaa hänen vahingoittaa. Isäni tuli hakemaan minut ja autoon mahtuvat tavarani.

Tänä päivänä olen oppinut olemaan kiitollinen kaikesta kokemastani tuskasta enkä ottaisi mitään pois menneestä. Olen saanut oppia elämään itseni kanssa ja olen saanut kokea, että pärjään myös ilman miestä. Olen löytänyt toimivia menetelmiä käsitellä kokemuksiani ja pystyn auttamaan aivan erityisellä tavalla vastaavassa tilanteessa olevia ihmisiä. Parisuhteeseen en ole vielä ollut kykeneväinen, mutta tiedän, että sekin aika on vielä tulossa ja silloin osaan arvostaa aivan toisella tavalla minua hyvin kohtelevaa kumppania.

"Karita"

















Oman tarinan voit lähettää osoitteeseen:
onnellisuusopisto(a)onnellisuusopisto.fi

Kiitos kokemuksesi jakamisesta!
 
 
 
 
 
 
 
 








 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 

 




© Onnellisuusopisto 2010-2017 | Malminkaari 5, 00700 Helsinki | p. 044-342 3333 | info(a)onnellisuusopisto.fi